Olin vielä yläasteella kun opin hoitamaan hevosia ja ratsastamaan. Neljä vuotta nuorempi serkkuni osasi ratsastaa hyvin nuoresta iästään huolimatta ja kävimme kahdestaan maastossa lähellä hänen isoäitinsä taloa. Suomenhevos ruuna Veikko oli ensimmäinen hevostuttavuuteni jos ei lasketa markkinoiden talutus ratsastuksia. Se hymisi metsässä kuin laulaen, vihasi kouluratsastusta ja ravia, rakasti laukkaamista ja säikkyi kaikkea. Lämminverinen tamma Vilma taasen hyväksyi täysin vain serkkuni selkäänsä ja muut ratsastajat olivat sille pakkopullaa, joille saattoi oikutella ja kiukutella. Oliko siis ihme että Vilmasta tuli serkulleni varsin tärkeä!
Olimme siis maastossa. ylämäkien ja epätasaisten polkujen päässä alkoi tasainen metsätie, jossa oli helppoa laukatakin jokunen sata metriä. Kun ylitti vielä pienen autotien pääsi jatkamaan matkaa hyvinkin pitkälle. Siellä alkoivat 'tanssivat puut'. Jokainen puu oli tyvestään mutkalla, toiset jopa kahdella. Näytti kuin metsä olisi juuri tanssinut ja jähmettynyt paikoilleen ihmisten saavuttua paikalle.
Kerran tuolle metsäosuudelle päästessämme olimme jutelleet kirjoittamisesta ja mielikuvituksesta. Olen omannut hyvin vilkkaan mielikuvituksen jo lapsesta saakka, joten oli osaltani helppoa asettua serkkuni asemaan kun hän pohti ainekirjoituksen vaikeutta. Kun aihe on vapaa, se on huomattavasti vaikeampaa aloittaa. Niinpä ehdotin että hän katselee ympärilleen. Kun metsässä kerran oli poikkeava piirre, puiden tyvien mutkat, miksemme alkaisi pohtia mielikuvituksellista syytä siihen? Vinoon istutetut taimet ovat liian tavanomainen syy, joten entä jos se ensimmäinen ajatus ottaisikin tuulta? Josko aloittaisimme siitä että puut todella tanssisivat.
Aloin siinä puhuessamme kehitellä syytä mikseivät puut tanssineet sitten meidän ollessamme paikalla ja sepitin kuinka vain viattomat luontokappaleet saivat todistaa puiden tanssin.
Alunperin kirjan päähenkilö Iretoya, tuttaville Toya, oli tummahiuksinen ilkikurinen harminkappale joka sai kuulla legendan Tanssivien puiden metsästä ja halusi itsepäisesti nähdä puiden tanssivan. Tiedättehän kuinka itsepäisiä sellaiset pojat voivat olla, Toya lähti kotoaan etsimään metsää. Hän naamioitui sudeksi ja eli metsässä, kunnes sai vihdoin nähdä puiden tanssivat. Hän sai kuitenkin kokea puiden kirouksen, sillä ihmisen ei ollut oikeutettua nähdä tanssia. Hänen muotonsa muuttui kädettömäksi lohikäärmeeksi, jonka ainoa tehtävä oli suojella metsää ja pelotella pois kaltaisensa. Poistuessaan metsästä hän kuolisi.
Kirjan lukeneet tietävät että tarina on kehittynyt paljon. Toya ei ole ilkikurinen ja hän on vaaleahiuksinen. Kirjan juoni ei seuraa alkuperäistä serkulleni sepittämää tarinaa, vaan se on kehittynyt istumaan kirjasarjani teemaan selittäen Henkien Portin tärkeyttä ja sen tarinaa. Toyan tarina sai syvyyttä, joka ylittää lastensadut. Koska kirjaan tuli myös kuolemaa ja hyvin traagisia kohtauksia, en voinut enää pitää sitä lapsille sopivana, vaan kohdeyleisö on nuoret ja nuoret aikuiset, miksei aikuisetkin. Ensimmäiset vakituiset lukijani kuitenkin olivat eläkkeellä jo julkaistessani ensimmäisen kirjani.
En halua spoilata tarinaa niiltä, jotka eivät ole vielä kirjaa lukeneet, enkä kerro juonesta enempää. Sanottakoon että alkuperäistä tekstiä kouluajoilta on varsin vähän, pelkkä juoni ja joitakin yksityiskohtia, kuten ensimmäinen piirtämäni kuva Iretoya-lohikäärmeestä. Ehkä julkaisen jossakin vaiheessa kouluvihkoihin tekemienä piirroksia tällä sivustolla. Se jää nähtäväksi.