Viides kirja on siis melkein käsitelty loppuun. Aloitin kuudennen kirjan korjauskierrokset, eli luen ja korjaan tekstiä kolme-neljä kertaa ja luetutan sopivassa vaiheessa sen esilukijallani. Kun sitten hänen kanssaan käymme vielä läpi kirjoitusvirheet ja liian päänsisäisen sisäpiirikirjoituksen (Ymmärrän joitain asioita itsekseni, mutta lukijalle ne eivät aukea) alkaa kirja olla valmis. Tässä työvaiheessani kirja on harvoin pidempi kuin 230 sivua, mutta kun lisään maisemakuvaukset, joitakin uusia kohtauksia ja mahdollisesti jopa uusia hahmoja, kirjat tuppaavat kasvamaan lähelle 350 sivua. Riippuen uusista kohtauksista jopa yli 400 sivuun.
Jo kirjan alussa on dialogi ja pohdintaa, jota hieman tarkensin. Äkisti muistin tilanteen yli kymmenen vuoden takaa, kun hassuttelimme ystävieni kanssa pitseriassa. Hyvin huumorintajuinen kaverini alkoi tiskillä palvelua odottaessa tulkata tiskin alapuolella olleen akvaarion kaloja. Yksi kaloista kun oli tullut ihmettelemään häntä hyvin kiinnostuneena. Nauroimme katketaksemme 'Öööp, ööp' tulkkausta ja lopulta saimme kuin saimmekin palvelua. Asiakkaita oli paljon jonossa ja siksi henkilökunnalla oli kiirettä. Nyt tilanne poiki kohtauksen joka sai minut purskahtamaan nauruun, joten pitkästä aikaa voin sanoa kirjoittaneeni komediaa.
Kuudennessa kirjassa on nyt ensimmäinen korjauskierron ohi ja tiedän etten ole tekstiin vielä tyytyväinen. Eräässä kohdassa kirjaa kuitenkin avautui pieni ovi seuraavaan tarinaan ja inspiraatio tuli täsmälleen oikealla hetkellä. Aloin korjausten lomassa kirjoittaa tekstiä Hopeatiikeri. Sitä oli valmiina ruhtinaallinen otsikko ja yksi lause. No, kahta päivää myöhemmin tekstiä on yli 50 sivua ja kirjan runko on suunniteltu. Mitä tulee mainintaani kalkkunoista, nekin ovat tosielämästä.
Vuosina 2007-2012 asuin maalla ja pidin melkoista pieneläintarhaa. Minulla oli vuohia ja kanoja, joita olin opetelut hoitamaan jo nuorena. Niiden lisäksi tulin hankkineeksi lihakaneja ja kalkkunoita. Olin idealistisessä mielessäni päättänyt että jos syön lihaa, minun täytyy kasvattaa sitä itse, jotta eläimet saavat hyvän kohtelun ja tiedän mikä vaiva lihankasvatuksessa on. Ja tietysti koska kasvatan lihani itse, minun täytyy myös teurastaa se itse. Pyysin ensimmäisiin kertoihin apua, jotten kiduttaisi yhtäkään kasvattiani.
Puolustelen valintojani myös sillä, että aloitin eläinten pidon munien ja maidon vuoksi, enkä lihan. Kun eläimiä pitää, on varauduttava pahimpaan ja on hätätilanteessa pystyttävä myös lopettamaan kärsivät eläin. Ensimmäinen tilanne tuli jo ensimmäisenä talvena, kun yhdeltä kanoistani meni jalka sijoiltaan. Eläinlääkärit vastasivat puhelimeen, ettei kanan kohdalla ole paljoakaan tehtävissä ja mahdollisesti turhaksi käyvä leikkaus maksaa paljon. Hyvästelin siis Rei-kanani ja päästin sen itkien paremmille laitumille, jossa pienet liikkeet eivät enää satu.
Vasta sen jälkeen mukaan tuli lihankasvatus ja ne kalkkunat...
Ensimmäinen ukkokalkkunani oli syystä tai toisesta päättänyt vihata minua. Se uhitteli, kävi jopa kiinni ja jalassani oli parikin kertaa messevä mustelma, kun olin ottanut yhteen kalkkunan kanssa. Paloihan se pinna sitten ja ensimmäisten poikasten ollessa jo vähemmässä vaarassa hukkua juomakuppiin, pyysin tutun metsästäjän auttamaan kiukkuisen kalkkunani teurastuksessa. En uskaltanut yrittää tappamista itse, kun lintu oli niin vahva ja iso.
Tiedän kyllä mitä tarinoita siitä tilanteesta kerrotaan, totuus on hieman yksioikoisempaa ja tylsempää. En nimittäin ratsastanut sillä kalkkunalla. Niin pieni en todellakaan ollut, vaikka ehkä siro. Ainoa tapa jolla sain liikuteltua niin suurta lintua oli seistä hajareisin sen päällä, jalat sen siipiä vasten jotta se kävelee rauhallisesti. Kalkkuna vaan sattui olemaan aika iso ja minä vastaavasti melko pieni, että metsäsätjän silmään näytin ratsastavan kalkkunalla tarhasta. Seuraavia tapahtumia en tässä nyt kuvaile, mutta niiden yhteydessä sain siivistä korvilleni niin että korvat soivat, sain kunnon potkuja käsiini ja otteeni lipesi. Jälkikäteen totesin ehkä ansaitsevani olla sisarusparven 'kiltti tyttö', kun kuitenkin hävisin nyrkkitappelun päättömälle kalkkunalle...
Kun kalkkuna sitten paistettiin leivinuunissa kokonaisena, kutsuin kaverit syömään. nostin höyryävän paistin pöytään, katselin sitä hetken tyytyväisenä ja totesin 'Koitapa nyt käydä päälle!'. Ateria aloitettiin nauraen ja jutustellen kalkkunaukkoni harmillisesta luonteesta.
Kun istutin tätä tapahtumaa uuteen tekstiin, se muokkautui tietysti paljon. Edes kalkkuna ei enää näytä samalta, mutta kohtauksesta tilanteen muistavat huomaavat helposti mitä olen kirjoittaessani muistellut. Monia muitakin sattumuksia elämästäni on päässyt kansien väliin ja kirjoittaminen on ollut terapeuttista. Useat elämässäni vaikuttaneet ihmiset saattavat huomata saaneensa tekstissäni sivuroolin, mutta pahoittelen! En pelkää antaa hahmojen kuolla, vaikken esikuville toivoisikaan mitään pahaa. Harvemmin toivon kenellekään mitään pahaa, mutta seuraan juonta juuri niin kuin mielikuvitukseni sen syytää ulos. Olen aina ollut ollut huono luomaan uusia hahmoja ja siksi joskus päädyn käyttämään esikuvia. Voin kuitenkin seurata vaihtelevasti ihmistä, eläintä tai jopa sarjakuvahahmoa, josta lähden vain poimimaan piirteitä, joita en osaa kuvitella. Hiustyyli, maneeri, luonteenpiirre, monenlaisia juttuja joilla saan hahmosta eläväisen ja mielenkiintoisen. En itse aio tehdä lapsia, mutta kuuntelen mielelläni pikkulasten äitien keskusteluja saaden runsaasti ideoita miten kirjoissani esiintyvät lapset voivat käyttäytyä.
Harvemmin hahmoni kuitenkaan seuraavat uskollisesti esikuviaan. Esimerkiksi Ilvesklaanin Harin esikuva tunnistaa kyllä varmasti itsensä hahmon ulkonäöstä, joissain repliikeissä puhetavastakin. Sciiron seikkailut ja ajatuskaavat ovat kuitenkin täysin mielikuvituksen tuotetta, eikä niillä ole mitään pohjaa todellisuudessa.
Joten josko lopettaisin kirjoitukseni täällä tällä kertaa muistuttaen että voidakseen luoda fantasiaa, on hyvä tuntea todellisuus. Oikeasti, mielikuvituksella on rajansa, kuten todellisuudellakin. Kun ne yhdistää, rajat voivat kadota.